Viimeisin kirjoitukseni taisi olla katkeran laatuinen. Asia pyörii päässäni jatkuvalla syötöllä...pohdin koettuja syytöksiä ja loukkauksia. Olenko sellainen kuin hän väitti?

               Olen ihmistyyppinä ollut pikkutytöstä asti vatvoja. Minulle on tapahtunut paljon pahoja juttuja ja siksi vatvottavaa on paljon. Muistan sellaisia hetkiä lapsuudesta, joissa en voinut sanoa miltä minusta tuntui. Samalla kun kun äiti retuutti minua ympäriinsä kasasin suunnatonta vihalastia. Tuntui tavallaan hyvältä kun sain oman pienen pääni sisällä vihata kaikkia, jotka satuttivat. Halveksuin jo lapsena muita ihmisiä, koska he eivät toimineet oikein. En valitettavasti voinut tietää, että kaikki se vuosikausina kerätty kauna nousee itseään vastaan.

                Vaikka sisäisesti vihasin suunnattoman paljon, käyttäydyin ulospäin käsittämättömän tyynesti. Lopulta minusta tuli yli-inhimillisen kiltti. Persoonani oli siis sidottu vääränlaisen kiltteyden ja polttavan vihan kahleisiin. 

                  Usein puhutaan liiallisen kiltteyden yhteydessä hylkäämisen pelosta. Minun on jotenkin kamalan vaikea tunnistaa itseäni tuosta ilmiöstä. Itse olin lapsuudessani liian kiltti lähinnä rangaistusten ja loukkausten pelosta. Toisaalta voitaisiin ajatella, että henkinen ja fyysinen väkivalta on hylkäämistä. Siinä katoaa tasa-arvoinen keskustelu ja tunneyhteys henkilöiden välillä. Toinen ottaa ikäänkuin ylivallan ja toisen on asemastaan johtuen pakko alistua. Ehkä tämä alistuminen tuntuu kokemuksena hylkäämisenä. Olen vanhempieni silmissä arvoton ja minua ei voi rakastaa. Minulla ei ole edes oikeutta kertoa miltä minusta tuntuu.

                       Hylkäämisestä puhuttaessa mieleeni muistui eräs hetki esikoiseni varhaislapsuudesta. Meillä oli puolisoni kanssa riitaa ja sanaharkkaa. Lapseni oli mennyt sängyn alle piiloon. Siellä hän selasi yksinään ruotsin kielen sanakirjaa. Kysyin häneltä, että mitä hän tekee. Hän "luki" kirjasta minulle. "Silloin kun vanhemmat riitelevät, lapsesta tuntuu kuin hänet olisi hylätty." Tästä voisi periaatteessa päätellä sen, että aina kun tunneyhteys lapseen on poikki tuntuu se lapsesta hylkäämiseltä, Tästä olisi suora johtopäätös, että väkivaltaisten alkoholistien lapsilla olisi tautallaan kokemussarja hylkäämisestä. Lapsi kasvattaa näissä olosuhteissa suojamuurin, joka minimoi hylkäämiskokemuksia.

                      Valitettavasti meidän yhteiskunnassa on edelleenkin monella tasolla muodissa autoritäärinen kasvatus. Harva tätä käytäntöä noudattava tulee ajatelleeksi, että itseasiassa rangaistukset ja heikko keskusteluyhteys lapseen koetaan hylkäämisenä. Keskusteluyhteys ei tarkoita sitä, että lapsi saa kaiken periksi.

                      Itse olen lähiaikoina pohtinut anteeksiantoa ratkaisuna kokemiini traumatakaumiin. Olen aloittanut prosessin jossa pyrin antamaan anteeksi muutamalle ihmiselle....siis ilman että nämä ovat pyytäneet anteeksi. Olisi äärettömän helppoa, jos jossakin olisi taikanappi, jota voisi käyttää, kun haluaa antaa anteeksi....tai vielä parempaa unohtaa. Entä onko anteeksianto taikanappi juuri unohtamisen kannalta?  Ehkä näin on. Nyt nappi pitäisi vain pystyä ottamaan käyttöön. Ehkä nappi on minulla vielä huonosti toimiva, koska olen kantanut vuosikausi kaunaa.

              Löysin terveyskirjaston sivuilta harjoituksen anteeksiantoon. Anteeksianto on prosessi jonka aijon nyt käynnistää. Odotan paljon tältä ja palaan kertomaan miten onnistuin.