Olen kuullut ns. geeniterapiasta, jossa sairaan esim. perinnöllisesti sokean vereen ruiskutetaan tervettä geeniä. Sillä saatetaan jopa antaa tälle potilaalle näkökyky. Ihmeellistä mihin nykyihminen pystyy. Mielen sairaudet ovat kuitenkin ihan oma lukunsa. Jotenkin niissä on sellainen koekaniinifiilis. Sähköshokkeja, lobotomioita, kovia lääkkeitä....

              Itseäni huolettaa nämä neuroleptit eli antipsykootit joita joudun popsimaan  psykoosin estoon. Jostakin on jäänyt semmoinen kammottava ajatus, että ne tuhoavat aivoja. Kysyin tätä hoitajaltani, mutten oikein saanut kai selvää vastausta. Olen ollut 17-vuotiaasta lähtien mielenterveyden syöksykierteessä. Diagnoosit ovat aikaa myöten koventuneet. Tuntuu, että saadessani diagnoosin alan miettiä asiaa kamalasti ja koen itseni vialliseksi ja vajavaiseksi...jotenkin muihin verrattuna epätäydellisemmäksi. Eräs psykiatri sanoi minulle, ettei haluaisi enää asettaa ihmisille diagnooseja, koska sitten ihmiset alkavat käyttäytyä diagnoosinsa mukaisesti.

               Joskus, kun antaudun elämän vietäväksi, unohdan mieleni...sillä hetkellä ohikiitävästi olen terve. Silloin kun olen vuorovaikutuksessa mieleni kanssa olen sairas. Joskus saan mieleni kiikkiin ja löydän sen kohdan jossa mättää. Juuri kun luulen, että pystyn nyt käymään käsiksi ongelmaani...se muuttaa muotoaan tai siirtyy muualle. 

                Ymmärrän kyllä, että käytännöllisyyden kannalta diagnoosit on pakko asettaa, mutta se kiinnittää huomion vain yhteen kohteeseen. Mielen sairaudet ovat paljon kokonaisvaltaisempia. Tuskin kukaan joka tulee vastaan on tervemielisen ihmisen prototyyppi. 

                    Itse olen ollut lapsesta asti todella syvällinen. Halusin oppia tuntemaan itseni kokonaan. Halusin tuntea itseni ja vikani....halusin löytää epätäydellisyyteni, jotta voisin olla täydellinen.  En koskaan osannut laskea irti ja hyväksyä vikojani. Pelkään aina, että jos toimin väärin, tapahtuu jotain kamalaa. Pelkään, että muut ihmiset eivät anna anteeksi tai ymmärrä inhimillisyyttäni. Tässä on ehkä oman sairauteni alku ja juuri.

                        Toinen ongelmani on, ettei minulla ole rohkeutta elää omaa elämääni. Pohdin jatkuvasti miten vanhempani suhteutuvat ratkaisuihini. Pelkään heidän reaktioitaan ja pahoja sanojaan. Voimani on sidottu pelkoon enkä saa itselleni rauhaa. 

                    Kolmas sairauteni aiheuttaja on valtava häpeä. Häpeän omaa olemustani. Häpeän myös monia asioita joita olen tehnyt tai sanonut.....niitä pienen pieniäkin juttuja.

                     Tässäpä on sairauteni kaava...pelko, häpeä ja vaativuus itseä kohtaan (jatkuva syyllisyys). Missä on sellainen lääke, jolla nämä lähtevät??? Olen koettanut jo lääkkeitä, terapiaa ja rukoilemista. Tähän mennessä ei lopullista helpotusta ole löytynyt. Löytyykö ikinä?? Olenko tuomittu elämään tässä loukussa ikuisesti.