Heippa!
        
Itse olen käynyt läpi kaksi psykoosia. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin sain reilut pari vuotta sitten. Eka psykoosi meni akuutin psykoosin diagnoosilla, mutta sittemmin ajateltu sen johtuneen kaksisuuntaisesta. 
                Minun tilanne oli sellainen, että olen neljän lapsen äiti. Ylioppilastutkinto minulla oli , muttei mitään muuta ammattia. Kauan lukion jälkeen meni kotiäitinä oloon, mutta ensimmäinen psykoosi puhkesi neljännen lapsen syntymän jälkeen. Monen vuoden yövalvominen ja muu stressi (vuosia vaikea naapuri ja lasta kiusattiin koulussa) edesauttoivat psykoosin tuloa. Lisäksi koko maailmankuva ja minäkuva järkkyivät hurjasti ja mulla oli kaikenlaista uskonnollista psykoottista ajattelua mukana. Lisäksi lapsuuden traumat olivat lisämausteena sairauden kehityksessä. Niin,...ja hankalahoitoinen kilpirauhassairaus lisäsi ongelmiani. 
                  Ensimmäisestä psykoosista selvisin kohtuuhyvin. Tunsin silloin häpeää, mutta jotenkin onnistuin taistelemaan itseni selville vesille. Minulle jäi kuitenkin edelleen hajanainen maailmankuva ja oikeastaan henkiset ongelmani eivät juuri ratkenneet. Sairaalasta päästyäni minut ikään kuin repäistiin takaisin samaan arkeen, eikä aikaa jäänyt miettiä sairauttani. Sairaus jäi stressin ja kilpirauhasen piikkiin. Sain jotenkin uskoteltua itselleni etten enää sairastu....että juttu oli ohimenevä. Jäännösoireita minulla oli.....outoja kuvitelmia. Lisäksi olin jälkikäteenkin sitä mieltä, etten olisi muka tarvinnut niin rajua hoitoa (suljetulla) ja uskoin edelleen että hoitajissa oli jotain "hämärää". En kertonut näitä asioita kenellekään.
                Pahin asia, joka psykoosista seurasi, että sain kokea huonommuutta äitinä. Äitiyteni joutui kovaan syyniin, koska sairauteni vuoksi sosiaalitoimi tuli tietenkin katsomaan että asiat on lasten kannalta kunnossa. Meille tuli perhetyöntekijä vähäksi aikaa, mutta muutoin kaiken todettiin olevan ok. 
                   Masennusjakso ekan psykoosin jälkeen oli lievä verrattuna siihen mitä oli tulossa. Jätin siis lääkkeet pois, koska uskoin niiden olevan turhia. Lääkärikään ei ollut asiaa vastaan, koska hänkään ei tiennyt että kyse oli kaksisuuntaisesta. Kolme vuotta kestin lääkkeetöntä aikaa. Aloitin opinnot eräässä perusasteen koulussa. Koin koulussa että eräs nainen kiusasi minua (olin ehkä liian herkkä). Lisäksi elämään tuli eräs toinen voimakas stressitekijä. Menin nopeasti jälleen psykoosiin.
                    Psykoosini oli hyvin samantyyppinen kuin edellinen. Sairaalassa aloitettiin vahva lääkitys...liiankin vahva. Lääkkeistä tuli rajut sivuoireet....sydänoireita ja hengitys tukkeessa....huimausta...tuntui että taju lähtee. olin alusta asti lääkekielteinen. Sairaalassa aluksi ajattelin taas, että olen siellä ilman syytä. Olin tavallaan taas sairaudentunnoton.  
                      Psykoosin jälkeen masennus olikin järkyttävä. Tajusin mitä olin hölmöillyt ja koheltanut psykoosissa ja häpeän ja itseinhon määrä oli järkyttävä. Itsemurhaa haudoin useaan otteeseen. Jos olisin ollut lapseton olisin takuulla tehnyt sen. Minulla oli itsemurhasuunnitelma mietittynä. Tavallaan oloni oli niin tuskainen, että itsemurhan mahdollisuuden ajattelu jotenkin rauhoitti. Pääsisin pois täältä. 
                   Ihmisten suhtautuminen minuun toisen psykoosin jälkeen oli vaihtelevaa. Osasta tuntui heijastuvan jonkinlainen pelko ja rauhattomuus. Tämä harmittaa, koska en edes psykoosissa ollut väkivaltainen. Saatan ehkä kuitenkin rekisteröidä ihmisiä hiukan väärin, koska olen ns. varpaillaan. Jotkut ihmiset eivät vaikuta muuttuneen seurassani millään lailla. Vanhemmistani muuttui yliholhoavia ja he sotkeutuvat asioihini ja tunnen olevani ikään kuin talutushihnassa. Välillä tuntuu myös, että ihmiset helposti laittavat ristiriitatilanteissa kaiken sairauteni piikkiin. Olen ikään kuin roskakori, jonne on helppo sylkeä. Ihmisten ei tarvitse miettiä omaa käytöstään...aika surullista.
                  Olen tuntenut paljon vihaa esim. traumojani aiheuttaneita henkilöitä kohtaan. En olisi ehkä sairastunut, jos lapsuuteni ja nuoruuteni olisivat olleet erilaiset.
                   Diagnoosia oli todella vaikea hyväksyä. Bipolaarihäiriöisiä niputetaan armotta muottiin, mutta siitä ei kannata välittää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä asioita ja ovat itse keskeneräisiä koettavat lokeroimalla selitellä itselleen asioita.  He pelkäävät mahdollisuutta, että voisivat itsekin sairastua ja siksi heidän täytyy määritellä muut ihmiset ns.pois se minusta. Samasta syystä en halunnut edelleenkään hyväksyä diagnoosia ja jätin taas lääkkeet pois.
                   Yritin aloittaa koulun jälleen, mutta psykoosihan siitä meinasi jälleen tulla. Toki taustalla vaikutti vieläkin eräs vaikea asia. Nopealla lääkityksen aloittamisella sain psykoosin estettyä. Tuli kuitenkin kohellettua sen verran jälleen (esim. outoja kirjoituksia facessa), että hävetti taas. Valtava masennushan siitä taas seurasi. Oloni oli todella tuskainen.
                    Nyt olen päättänyt, etten jätä lääkitystä pois. Samaa suosittelisin ehkä sinullekin, koska seurakset voivat olla tosi rajut. Lääkkeistä kannattaa keskustella lääkärin kanssa, jotta saadaan oikea lääke ja sopiva lääkevahvuus. Turha niitä lääkkeitä on liikaa mässätä, koska silloin ei voi elää normaalia elämää.
                     Olen aloittanut iltalukiossa numerojen korottamisen tulevaisuutta varten. Olen tähän mennessä saanut pelkkiä kymppejä. Suosittelen sinuakin jatkamaan lukion loppuun, kun olet siinä kunnossa että jaksat. Voit käydä aineita vähän kerrallaan...eli opiskella hitaammin.
                       Suosittelen sinulle ammatinvalinnan ohjausta työkkärissä. Sinne pääsee vaikkei olisikaan työtön työnhakija. Itse olen aloittanut siellä käynnin ja apu on suuri.
                        Pidä lähelläsi ne ihmiset, jotka tukevat sinua. Ota etäisyyttä niihin, jotka vieroksuvat tai suhtautuvat sinuun alentuvasti. Kysy myös hoitajiltasi olisiko tarjolla mitään vertaistukiryhmiä. Lisäksi voit hakea esim. Rayn rahoittamiin kuntoutuksiin.  Muistuta itseäsi, että oma elämäsi on omissa käsissäsi. 
                          
                      Itse mietin aluksi, että voinko hakea minkäänlaiselle sosiaalipuolen alalle, koska minulla on tämä sairaus. Toisaalta minulla on siihen vahva taipumus ja tarve auttaa ihmisiä. Hoitajani sanoi minulle, että ei mitään esteitä opiskelulleni ole. Bipolaarihäiriöisiä on mm. opettajina, lääkäreinä, johtajina ja poliitikkoina.
                   
                       Itse aijon kouluun hakiessa kertoa sairaudestani, jos sitä kysytään. Jos sen perusteella minut hylätään, niin sitten haen johonkin muualle. Myös työnhaussa olen päättänyt kertoa sairaudestani, jos sitä kysytään. Muutoin en aijo ottaa asiaa puheeksi. 
                     
                    Aikaisemmin ajattelin olevani heikko ihminen, koska sairastuin. Nyt ymmärrän, että psykoosista yhteiskuntaa jälleen sopeutuminen vaatii valtavia voimavaroja. Väitän, että psykoosista tervehtyneet ovat henkisesti vahvoja. Olen itse ajatellut, että tämänkin sairauden voi kääntää voimavaraksi. Ihmisestä tulee erilainen kun on käynyt läpi näin vaikeita juttuja. Olen nykyisin paljon suvaitsevaisempi ja olen alkanut nauttimaan pienistä asioista. Yritän pysyä turhan esittämisen ja teeskentelyn ulkopuolella.