maanantai, 24. marraskuu 2014

Herkkyydestä

Aloin lukea herkkyydestä kertovaa kirjaa "Lepatus". Vaikka kirja yleisesti ottaen oli itselleni jo tuttua kauraa omien kokemusteni kautta, tuli minulle paljon myös ahaa-elämyksyä. Olen nyt suunnilleen puolessa välissä kirjaa. Kirjassa kerrottiin mm.50% mielenterveyspotilaista on herkkiä (erityisherkkiä ihmisiä). Erityisherkille on nykyään Suomessa on yhdistyskin. Olen kovasti ollut kiinnostunut menemään tapahtumiin /luennoille mukaan, mutta pitkien välimatkojen vuoksi en ole halunnut lähteä paikanpäälle. Olen tyttö maalta, enkä oikein osaa suunnistaa vaikkapa Helsingissä...

Olen alkanut pohtia kuinka suuri osa ongelmistani johtuu suoraan herkkyydestä ja mikä varsinaisesti mielenterveysongelmista. Kävin taannoin psykiatrini luona, koska olisin toivonut pääseväni Kelan kustantamaan psykoterapiaan. Psykiatrini ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa minulle tarvittavaa lausuntoa, koska oli sitä mieltä että psykoterapeutilla käynnistä voisi pahimmillaan olla minulle pelkkää vahinkoa.Hän saattaa nimittäin lähteä tulkitsemaan sairauttani johonkin tiettyyn suuntaan ja olen kuulemma liian vaikutuksille altis ihminen. Hän sanoi ensimmäistä kertaa minulle suoraan, ettei oikeasti tiedä, mikä minun sairauteni on tai mikä minua vaivaa. Tyypillisiä bipolaarihäiriön oireita minulla ei ole. Tai mikä sitten on sitä sairautta????

Muutama päivä sitten huomasi olevani ajautumassa taas tietynlaiseen stressitilanteeseen tai nimitettäköön sitä vaikkapa "sumpuksi". Joudun ajoittai tilaan, jossa kaikesta tulee sotkua. Alan pohtia uskonnollisia ja maailmankatsomuksellisia asoiotta. Esimerkiksi sitä voinko syödä lihaa, koska haluan puolustaa eläinten oikeuksia. Sitten joudun miettimään kuinka hankalaa olisi tehdä perheelle eri ruuat ja itselle omat. Sitten pohdin, että ihminen lajina on kuitenkin sekasyöjä, jos siirrytään ajattelemaan alkukantaisesti. Osa eläimistä on itse aikanaan hankkiutunut ihmisen läheisyyteen helpomman elämän vuoksi (suoja ja ravinto). Meillä ei kuitenkaan ole oikeutta käyttää eläimiä nykyisenlaisissa olosuhteissa hyväksemme. Toisaalta rehun kasvatus esimerkiksi karjalle tuhoaa jatkuvasti metsiä ja sitä kautta ilmastoamme. Ihmisväestöä tulisi pääosin ruokkia kasviksilla, koska silloin saisimme ruokittua ilmeisestikin koko maailman väestön. Tosin voihan olla että nytkin (tässä tilanteessa) maailman väestö olisi mahdollista ruokkia. Länsimaissa ravintoa jää jatkuvasti yli. En tiedä onko asia puhtaasti näin...joku viisaampi kertokoon minulle.

Toinen asia johon pääkoppani juuttuu...on uskonnolliset ja elämänkatsomukselliset asiat. Kuka minä olen? Mikä on minun tarkoitukseni vai onko sitä ollenkaan?? Minua jotenkin helpotti ajatus, ettei minulla ole mitään missiota (ainakaan mitään suurta, kuten eräs ennustaja kerran väitti). Saisin näin ollen rauhassa elää omaa elämääni ja tehdä valintoja ottamatta paineita. Ei edes olisi mitään ankaraa persoonallista Jumalaa...Jumala voisi olla kaikki...niinkuin (panteismissako) vai oliko se (panenteismi)....En haluaisi kuitenkaan ajatella että Jumalassa asustaa myös pahuus...itseasiassa koko Jumala sanana on jotenkin liian harhaanjohtava...jotenkin liian kristillinen. Haluaisin että kaikki tämä olisi selkeässä järjestyksessä päässäni, enkä haluaisi että aivoihini tunkee kaikenlaista sontaa ...tyyliin mitä jos se sittenkin onkin näin? Tuo jälleensyntymäoppi on kyllä kaikista kamalin juttu...herkästi psykoosiin ajautuvalle oikea vaaranpaikka. Mitä jo olenkin Jumala tai Jeesus uudelleen syntyneenä....ja eikun suljetulle osastolle!! Joskus tuntuu että olisi helpompaa ettei tarvitsisi uskoa edes koko Jumalaan..ei tarvitsisi miettiä miksi hän rakenteli tällaisen maailman.

Ajattelin rakentaa jonkinlaisen kartan tai listan omasta persoonastani. Ehkä se helpottaisi minua suojaamaan itseäni kaikenmaailman hömpötyksiltä ja ennenkaikkea muilta ihmisiltä. Hekkyyskirjassa mainittiin, että herkkä ihminen usein ajautuu pohtimaan näitä maailmankatsomuksellisia asioita.

Minua loukkaa aika paljon nuo keskustelupalstojen jutut bipolaarihäiriöisistä. Kaikenlainen käytös leimataan kuuluvan tähän sairauteen. Itse en saa kohtuuttomia raivareita, tuhlaa rahaa, sekstaile ympäriinsä. Ehkäpä sitten tästä syystä minun bipodiagnoosiani epäillään?? Joka tietää samanlaisen bipodiagnosoidun kuin minä niin olisi mukavaa, jos laittaisit palautetta näille sivuilleni....Noista keskustelupalstojen jutuista päätellen olisin jokin psykopaatti, jonka lapset pitäisi huostaanottaa.

Herkkyyskirjassa mainittiin myös, että tällaiselle ihmiselle on tyypillistä se, että hän vaikuttaa ulospäin lapsenomaiselta. Se kai johtuu suojakuoren puuttumisesta. Itse olen tällainen ihminen. Olen hyvin avoin...joissakin asioissa hyvinkin ekstrovertti herkkis. Voisi aivan hyvin pitää luentoja sairaudestani, jos ei olisi vaaraa, että lapsiani aletaan koulussa kiusaamaan tyyliin "sulla on hullu äiti" (se minua pelottaa). Olen huomannut, että valitettavasti sinisilmäisyyttäni ja avoimuuttani käytetään joidenkin ihmisten toimesta lyömäaseena tai kiusaamisen välineenä. Se satuttaa kovasti. Herkkyyskirjassa kehoitettiinkin suojaamaan itseään ja olla kertomatta itsestään kaikkea. Toisaalta onko sekään sitten oikein, jos alkaa tavallaan sabotoimaan omaa normaalia minuuttaa eli avoimuutta...vaikea sanoa. Ehkä tuo neuvo on kuitenkin hyvä. Voinhan olla avoin luotettavien ihmisten seurassa. Ja tietysti sellaisten, jotka rakastavat laillani asioiden syvällistä pohdinta. On vähän tylsää ja jopa ahdistavaa puhua ihmisen kanssa, joka jää jotenkin keskustelussa pinnallisenlle tasolle...tyyliin -ei sano mitään eikä tarjoa toiselle minkäänlaisia uusia näkökulmia. 

Minua vaivaavat edelleen läpitunkevat ahdistavat ajatukset. En haluaisi nostaa lääkitystäni, koska nykyisellään psykoosi näyttää pysyvän poissa. Lääke voisi kuitenkin mahdollisesti vähentää mielleyhtymiä. Toisaalta pelkään, että vahvempi lääkitys lisää muistini pätkimistä...unohtelen välillä esineiden ja ihmisten nimiä. Aikaisemmin minulla oli erittäin hyvä muisti.Hoitajani kuitenkin ehdotti, että kyse ei ole lääkkeestä vaan masennuksesta. Olisiko jollakin asiasta kokemusta??? Olisi mukavaa kuulla.

En sitten tiedä kuuluuko herkkyyteen myös asioiden ennakoiminen. Itse käyn mielessäni läpi kaikenlaisia vaihtoehtoja asioihin liittyen. Nytkin elämässämme on menossa eräs tosi vaikea asia. Vaikken mitenkään pysty pohdiskelemalla vaikuttamaan asoiden kulkuun....minun on vaikeaa lopettaa mietiskelyä. Mistähän saisi jarrun omille aivoilleen?? Kävin eräällä ammatinvalintapsykologilla ja hän sanoi minulle rauhoittavasti "mielellä on taipumus liioitella asioita". Ehkä siis kyse ei olekaan maailmanlopusta tai niin vakavasta asiasta.

sunnuntai, 10. elokuu 2014

Vaikuttaaks se tukkapölly?

 

 

Olen usein ottanut tukkapölly puheeksi ihmisten kanssa. No vaikuttiko se meihin kasarikakaroihin, että rangaistus tuli tällaisessa vähemmän päivänvaloa kestävässä muodossa? Monet sanot, että ”ei se muhun mitenkään vaikuttanut” ja sitten mennään kevein mielin niivittämään omaa lasta hiuskuontalosta. Mikä humoristinen jatkumo!

Tukistus taidettiin kieltää siellä kahdeksankymmentäluvun lapsuuden kultaisina vuosina. Itse muistan kyllä saaneeni niitä ynnä luunappeja vielä rikokseksi  julistamisen  jälkeenkin. Muistan hetken kuuden vuoden iässä, kun yritin pitää päätä paikallani, kun äiti riuhtoi niin kovaa, että kallo retkahteli siinä puolelta toiselle.  Tukkapöllykin on vähän niin kuin joku huumausaine. Siinä voisi käyttää sitä porttiteoriaa. Kun kerran lapseen on tarttunut, niin ravisteluun on lyhyt matka. Kohta kukaan ei enää erota onko kyseessä rangaistus vai vanhemman oma pikkuruinen aggression purkukanava.

Juuri fyysiset rangaistukset olivat vahvasti vaikuttamassa oman dissosiaatiohäiriöni syntyyn. Joku ihmeen lohkominen niissä tilanteissa syntyi. Kipu oli kova. Suljin silmät. Muistan alkaneeni ajatella kostoa. Kestin kivun, kun ajattelin että halveksivani hiuksiani repivää ihmistä. Minä en näyttänyt vihaani lainkaan, vaan nostin itseni jo pikkulapsena tilanteen yläpuolelle. Kuinka suurta ylemmyyttä ja kuinka silmitöntä halveksuntaa tunsinkaan niissä tilanteissa. Hiuksiani voitte repiä, mutta kunnioitustani ette saa, näin minä sen ajattelin.

Kerran olin kymmenen vuoden iässä saanut tarpeekseni. Istuin ruokapöydässä ja sanoin äidilleni jotain poikkipuolista. Hän napautti sormillaan taas sen vittumaisen luunapin kalloon. Siinä tuli aina sellainen alhainen koiramainen olo. Niimpä enempiä harkitsematta kurkotin käteni ja löin samanlaisen luunapin nänen nuppiinsa. Se kannatti. Äiti sortui lyömään avokämmenellä kasvoihini. Mutta selvisin tilanteesta voittajana. Se oli viimeinen fyysinen kuritus johon jouduin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tajusin vasta mitä kamalaa fyysinen kuritus sai aikaan. En osannut toimia oman lapseni kanssa vastaavassa tilanteessa ja turvauduin samaan keinoon. Kaikkein kamalinta oli, että jotain päässäni naksahti. Päästä kuohahti kamala vihan tunne kuin vuosikymmenten patoutuma olisi purkautunut siihen hetkeen. Järkyttävää. Kostin omalle lapselleni kivun, jonka äitini oli minulle aiheuttanut. Niistä muutamasta hetkestä alkoi taistelu itseni kanssa. Kirjasin vihkoon joka ikisen kerran jolloin tartuin lastani hiuksista. Pyysin joka ikistä kertaa anteeksi lapseltani. Ja sain lopulta tukistusketjun katkeamaan.

Nykyisin en enää käytä rangaistuksia. En minkäänlaisia. Meillä ei onneksi tarvita fyysisiä kurituksia tai arestinurkkaakaan.  Pelkkä tiukkasävyinen puhe näyttää riittävän lapsiin. Silti opin, että minussa on piilotettu puoli, jota itsekin pelkään. Sellainen puoli joka ei jostain syystä tunne mitään. Se kykenee tukistamaan kovakouraisesti omaa lastaan ja on kuin eri ihminen sillä hetkellä. Nyt tajuan sen selkeämmin kuin koskaan.

tiistai, 15. heinäkuu 2014

kirje sinulle

Heippa!
        
Itse olen käynyt läpi kaksi psykoosia. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin sain reilut pari vuotta sitten. Eka psykoosi meni akuutin psykoosin diagnoosilla, mutta sittemmin ajateltu sen johtuneen kaksisuuntaisesta. 
                Minun tilanne oli sellainen, että olen neljän lapsen äiti. Ylioppilastutkinto minulla oli , muttei mitään muuta ammattia. Kauan lukion jälkeen meni kotiäitinä oloon, mutta ensimmäinen psykoosi puhkesi neljännen lapsen syntymän jälkeen. Monen vuoden yövalvominen ja muu stressi (vuosia vaikea naapuri ja lasta kiusattiin koulussa) edesauttoivat psykoosin tuloa. Lisäksi koko maailmankuva ja minäkuva järkkyivät hurjasti ja mulla oli kaikenlaista uskonnollista psykoottista ajattelua mukana. Lisäksi lapsuuden traumat olivat lisämausteena sairauden kehityksessä. Niin,...ja hankalahoitoinen kilpirauhassairaus lisäsi ongelmiani. 
                  Ensimmäisestä psykoosista selvisin kohtuuhyvin. Tunsin silloin häpeää, mutta jotenkin onnistuin taistelemaan itseni selville vesille. Minulle jäi kuitenkin edelleen hajanainen maailmankuva ja oikeastaan henkiset ongelmani eivät juuri ratkenneet. Sairaalasta päästyäni minut ikään kuin repäistiin takaisin samaan arkeen, eikä aikaa jäänyt miettiä sairauttani. Sairaus jäi stressin ja kilpirauhasen piikkiin. Sain jotenkin uskoteltua itselleni etten enää sairastu....että juttu oli ohimenevä. Jäännösoireita minulla oli.....outoja kuvitelmia. Lisäksi olin jälkikäteenkin sitä mieltä, etten olisi muka tarvinnut niin rajua hoitoa (suljetulla) ja uskoin edelleen että hoitajissa oli jotain "hämärää". En kertonut näitä asioita kenellekään.
                Pahin asia, joka psykoosista seurasi, että sain kokea huonommuutta äitinä. Äitiyteni joutui kovaan syyniin, koska sairauteni vuoksi sosiaalitoimi tuli tietenkin katsomaan että asiat on lasten kannalta kunnossa. Meille tuli perhetyöntekijä vähäksi aikaa, mutta muutoin kaiken todettiin olevan ok. 
                   Masennusjakso ekan psykoosin jälkeen oli lievä verrattuna siihen mitä oli tulossa. Jätin siis lääkkeet pois, koska uskoin niiden olevan turhia. Lääkärikään ei ollut asiaa vastaan, koska hänkään ei tiennyt että kyse oli kaksisuuntaisesta. Kolme vuotta kestin lääkkeetöntä aikaa. Aloitin opinnot eräässä perusasteen koulussa. Koin koulussa että eräs nainen kiusasi minua (olin ehkä liian herkkä). Lisäksi elämään tuli eräs toinen voimakas stressitekijä. Menin nopeasti jälleen psykoosiin.
                    Psykoosini oli hyvin samantyyppinen kuin edellinen. Sairaalassa aloitettiin vahva lääkitys...liiankin vahva. Lääkkeistä tuli rajut sivuoireet....sydänoireita ja hengitys tukkeessa....huimausta...tuntui että taju lähtee. olin alusta asti lääkekielteinen. Sairaalassa aluksi ajattelin taas, että olen siellä ilman syytä. Olin tavallaan taas sairaudentunnoton.  
                      Psykoosin jälkeen masennus olikin järkyttävä. Tajusin mitä olin hölmöillyt ja koheltanut psykoosissa ja häpeän ja itseinhon määrä oli järkyttävä. Itsemurhaa haudoin useaan otteeseen. Jos olisin ollut lapseton olisin takuulla tehnyt sen. Minulla oli itsemurhasuunnitelma mietittynä. Tavallaan oloni oli niin tuskainen, että itsemurhan mahdollisuuden ajattelu jotenkin rauhoitti. Pääsisin pois täältä. 
                   Ihmisten suhtautuminen minuun toisen psykoosin jälkeen oli vaihtelevaa. Osasta tuntui heijastuvan jonkinlainen pelko ja rauhattomuus. Tämä harmittaa, koska en edes psykoosissa ollut väkivaltainen. Saatan ehkä kuitenkin rekisteröidä ihmisiä hiukan väärin, koska olen ns. varpaillaan. Jotkut ihmiset eivät vaikuta muuttuneen seurassani millään lailla. Vanhemmistani muuttui yliholhoavia ja he sotkeutuvat asioihini ja tunnen olevani ikään kuin talutushihnassa. Välillä tuntuu myös, että ihmiset helposti laittavat ristiriitatilanteissa kaiken sairauteni piikkiin. Olen ikään kuin roskakori, jonne on helppo sylkeä. Ihmisten ei tarvitse miettiä omaa käytöstään...aika surullista.
                  Olen tuntenut paljon vihaa esim. traumojani aiheuttaneita henkilöitä kohtaan. En olisi ehkä sairastunut, jos lapsuuteni ja nuoruuteni olisivat olleet erilaiset.
                   Diagnoosia oli todella vaikea hyväksyä. Bipolaarihäiriöisiä niputetaan armotta muottiin, mutta siitä ei kannata välittää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä asioita ja ovat itse keskeneräisiä koettavat lokeroimalla selitellä itselleen asioita.  He pelkäävät mahdollisuutta, että voisivat itsekin sairastua ja siksi heidän täytyy määritellä muut ihmiset ns.pois se minusta. Samasta syystä en halunnut edelleenkään hyväksyä diagnoosia ja jätin taas lääkkeet pois.
                   Yritin aloittaa koulun jälleen, mutta psykoosihan siitä meinasi jälleen tulla. Toki taustalla vaikutti vieläkin eräs vaikea asia. Nopealla lääkityksen aloittamisella sain psykoosin estettyä. Tuli kuitenkin kohellettua sen verran jälleen (esim. outoja kirjoituksia facessa), että hävetti taas. Valtava masennushan siitä taas seurasi. Oloni oli todella tuskainen.
                    Nyt olen päättänyt, etten jätä lääkitystä pois. Samaa suosittelisin ehkä sinullekin, koska seurakset voivat olla tosi rajut. Lääkkeistä kannattaa keskustella lääkärin kanssa, jotta saadaan oikea lääke ja sopiva lääkevahvuus. Turha niitä lääkkeitä on liikaa mässätä, koska silloin ei voi elää normaalia elämää.
                     Olen aloittanut iltalukiossa numerojen korottamisen tulevaisuutta varten. Olen tähän mennessä saanut pelkkiä kymppejä. Suosittelen sinuakin jatkamaan lukion loppuun, kun olet siinä kunnossa että jaksat. Voit käydä aineita vähän kerrallaan...eli opiskella hitaammin.
                       Suosittelen sinulle ammatinvalinnan ohjausta työkkärissä. Sinne pääsee vaikkei olisikaan työtön työnhakija. Itse olen aloittanut siellä käynnin ja apu on suuri.
                        Pidä lähelläsi ne ihmiset, jotka tukevat sinua. Ota etäisyyttä niihin, jotka vieroksuvat tai suhtautuvat sinuun alentuvasti. Kysy myös hoitajiltasi olisiko tarjolla mitään vertaistukiryhmiä. Lisäksi voit hakea esim. Rayn rahoittamiin kuntoutuksiin.  Muistuta itseäsi, että oma elämäsi on omissa käsissäsi. 
                          
                      Itse mietin aluksi, että voinko hakea minkäänlaiselle sosiaalipuolen alalle, koska minulla on tämä sairaus. Toisaalta minulla on siihen vahva taipumus ja tarve auttaa ihmisiä. Hoitajani sanoi minulle, että ei mitään esteitä opiskelulleni ole. Bipolaarihäiriöisiä on mm. opettajina, lääkäreinä, johtajina ja poliitikkoina.
                   
                       Itse aijon kouluun hakiessa kertoa sairaudestani, jos sitä kysytään. Jos sen perusteella minut hylätään, niin sitten haen johonkin muualle. Myös työnhaussa olen päättänyt kertoa sairaudestani, jos sitä kysytään. Muutoin en aijo ottaa asiaa puheeksi. 
                     
                    Aikaisemmin ajattelin olevani heikko ihminen, koska sairastuin. Nyt ymmärrän, että psykoosista yhteiskuntaa jälleen sopeutuminen vaatii valtavia voimavaroja. Väitän, että psykoosista tervehtyneet ovat henkisesti vahvoja. Olen itse ajatellut, että tämänkin sairauden voi kääntää voimavaraksi. Ihmisestä tulee erilainen kun on käynyt läpi näin vaikeita juttuja. Olen nykyisin paljon suvaitsevaisempi ja olen alkanut nauttimaan pienistä asioista. Yritän pysyä turhan esittämisen ja teeskentelyn ulkopuolella.

tiistai, 24. kesäkuu 2014

Mietintää

Olen kuullut ns. geeniterapiasta, jossa sairaan esim. perinnöllisesti sokean vereen ruiskutetaan tervettä geeniä. Sillä saatetaan jopa antaa tälle potilaalle näkökyky. Ihmeellistä mihin nykyihminen pystyy. Mielen sairaudet ovat kuitenkin ihan oma lukunsa. Jotenkin niissä on sellainen koekaniinifiilis. Sähköshokkeja, lobotomioita, kovia lääkkeitä....

              Itseäni huolettaa nämä neuroleptit eli antipsykootit joita joudun popsimaan  psykoosin estoon. Jostakin on jäänyt semmoinen kammottava ajatus, että ne tuhoavat aivoja. Kysyin tätä hoitajaltani, mutten oikein saanut kai selvää vastausta. Olen ollut 17-vuotiaasta lähtien mielenterveyden syöksykierteessä. Diagnoosit ovat aikaa myöten koventuneet. Tuntuu, että saadessani diagnoosin alan miettiä asiaa kamalasti ja koen itseni vialliseksi ja vajavaiseksi...jotenkin muihin verrattuna epätäydellisemmäksi. Eräs psykiatri sanoi minulle, ettei haluaisi enää asettaa ihmisille diagnooseja, koska sitten ihmiset alkavat käyttäytyä diagnoosinsa mukaisesti.

               Joskus, kun antaudun elämän vietäväksi, unohdan mieleni...sillä hetkellä ohikiitävästi olen terve. Silloin kun olen vuorovaikutuksessa mieleni kanssa olen sairas. Joskus saan mieleni kiikkiin ja löydän sen kohdan jossa mättää. Juuri kun luulen, että pystyn nyt käymään käsiksi ongelmaani...se muuttaa muotoaan tai siirtyy muualle. 

                Ymmärrän kyllä, että käytännöllisyyden kannalta diagnoosit on pakko asettaa, mutta se kiinnittää huomion vain yhteen kohteeseen. Mielen sairaudet ovat paljon kokonaisvaltaisempia. Tuskin kukaan joka tulee vastaan on tervemielisen ihmisen prototyyppi. 

                    Itse olen ollut lapsesta asti todella syvällinen. Halusin oppia tuntemaan itseni kokonaan. Halusin tuntea itseni ja vikani....halusin löytää epätäydellisyyteni, jotta voisin olla täydellinen.  En koskaan osannut laskea irti ja hyväksyä vikojani. Pelkään aina, että jos toimin väärin, tapahtuu jotain kamalaa. Pelkään, että muut ihmiset eivät anna anteeksi tai ymmärrä inhimillisyyttäni. Tässä on ehkä oman sairauteni alku ja juuri.

                        Toinen ongelmani on, ettei minulla ole rohkeutta elää omaa elämääni. Pohdin jatkuvasti miten vanhempani suhteutuvat ratkaisuihini. Pelkään heidän reaktioitaan ja pahoja sanojaan. Voimani on sidottu pelkoon enkä saa itselleni rauhaa. 

                    Kolmas sairauteni aiheuttaja on valtava häpeä. Häpeän omaa olemustani. Häpeän myös monia asioita joita olen tehnyt tai sanonut.....niitä pienen pieniäkin juttuja.

                     Tässäpä on sairauteni kaava...pelko, häpeä ja vaativuus itseä kohtaan (jatkuva syyllisyys). Missä on sellainen lääke, jolla nämä lähtevät??? Olen koettanut jo lääkkeitä, terapiaa ja rukoilemista. Tähän mennessä ei lopullista helpotusta ole löytynyt. Löytyykö ikinä?? Olenko tuomittu elämään tässä loukussa ikuisesti.

torstai, 22. toukokuu 2014

Viha, kiltteys ja anteeksianto.

Viimeisin kirjoitukseni taisi olla katkeran laatuinen. Asia pyörii päässäni jatkuvalla syötöllä...pohdin koettuja syytöksiä ja loukkauksia. Olenko sellainen kuin hän väitti?

               Olen ihmistyyppinä ollut pikkutytöstä asti vatvoja. Minulle on tapahtunut paljon pahoja juttuja ja siksi vatvottavaa on paljon. Muistan sellaisia hetkiä lapsuudesta, joissa en voinut sanoa miltä minusta tuntui. Samalla kun kun äiti retuutti minua ympäriinsä kasasin suunnatonta vihalastia. Tuntui tavallaan hyvältä kun sain oman pienen pääni sisällä vihata kaikkia, jotka satuttivat. Halveksuin jo lapsena muita ihmisiä, koska he eivät toimineet oikein. En valitettavasti voinut tietää, että kaikki se vuosikausina kerätty kauna nousee itseään vastaan.

                Vaikka sisäisesti vihasin suunnattoman paljon, käyttäydyin ulospäin käsittämättömän tyynesti. Lopulta minusta tuli yli-inhimillisen kiltti. Persoonani oli siis sidottu vääränlaisen kiltteyden ja polttavan vihan kahleisiin. 

                  Usein puhutaan liiallisen kiltteyden yhteydessä hylkäämisen pelosta. Minun on jotenkin kamalan vaikea tunnistaa itseäni tuosta ilmiöstä. Itse olin lapsuudessani liian kiltti lähinnä rangaistusten ja loukkausten pelosta. Toisaalta voitaisiin ajatella, että henkinen ja fyysinen väkivalta on hylkäämistä. Siinä katoaa tasa-arvoinen keskustelu ja tunneyhteys henkilöiden välillä. Toinen ottaa ikäänkuin ylivallan ja toisen on asemastaan johtuen pakko alistua. Ehkä tämä alistuminen tuntuu kokemuksena hylkäämisenä. Olen vanhempieni silmissä arvoton ja minua ei voi rakastaa. Minulla ei ole edes oikeutta kertoa miltä minusta tuntuu.

                       Hylkäämisestä puhuttaessa mieleeni muistui eräs hetki esikoiseni varhaislapsuudesta. Meillä oli puolisoni kanssa riitaa ja sanaharkkaa. Lapseni oli mennyt sängyn alle piiloon. Siellä hän selasi yksinään ruotsin kielen sanakirjaa. Kysyin häneltä, että mitä hän tekee. Hän "luki" kirjasta minulle. "Silloin kun vanhemmat riitelevät, lapsesta tuntuu kuin hänet olisi hylätty." Tästä voisi periaatteessa päätellä sen, että aina kun tunneyhteys lapseen on poikki tuntuu se lapsesta hylkäämiseltä, Tästä olisi suora johtopäätös, että väkivaltaisten alkoholistien lapsilla olisi tautallaan kokemussarja hylkäämisestä. Lapsi kasvattaa näissä olosuhteissa suojamuurin, joka minimoi hylkäämiskokemuksia.

                      Valitettavasti meidän yhteiskunnassa on edelleenkin monella tasolla muodissa autoritäärinen kasvatus. Harva tätä käytäntöä noudattava tulee ajatelleeksi, että itseasiassa rangaistukset ja heikko keskusteluyhteys lapseen koetaan hylkäämisenä. Keskusteluyhteys ei tarkoita sitä, että lapsi saa kaiken periksi.

                      Itse olen lähiaikoina pohtinut anteeksiantoa ratkaisuna kokemiini traumatakaumiin. Olen aloittanut prosessin jossa pyrin antamaan anteeksi muutamalle ihmiselle....siis ilman että nämä ovat pyytäneet anteeksi. Olisi äärettömän helppoa, jos jossakin olisi taikanappi, jota voisi käyttää, kun haluaa antaa anteeksi....tai vielä parempaa unohtaa. Entä onko anteeksianto taikanappi juuri unohtamisen kannalta?  Ehkä näin on. Nyt nappi pitäisi vain pystyä ottamaan käyttöön. Ehkä nappi on minulla vielä huonosti toimiva, koska olen kantanut vuosikausi kaunaa.

              Löysin terveyskirjaston sivuilta harjoituksen anteeksiantoon. Anteeksianto on prosessi jonka aijon nyt käynnistää. Odotan paljon tältä ja palaan kertomaan miten onnistuin.

                  

  • Viimeisimmät artikkelit

  • Blogi-arkisto

  • kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, harhat, psykoosi, toipuminen, lääkitys, terapia, uskonnot, traumat

  • Linkkilista