Olen usein ottanut tukkapölly puheeksi ihmisten kanssa. No vaikuttiko se meihin kasarikakaroihin, että rangaistus tuli tällaisessa vähemmän päivänvaloa kestävässä muodossa? Monet sanot, että ”ei se muhun mitenkään vaikuttanut” ja sitten mennään kevein mielin niivittämään omaa lasta hiuskuontalosta. Mikä humoristinen jatkumo!

Tukistus taidettiin kieltää siellä kahdeksankymmentäluvun lapsuuden kultaisina vuosina. Itse muistan kyllä saaneeni niitä ynnä luunappeja vielä rikokseksi  julistamisen  jälkeenkin. Muistan hetken kuuden vuoden iässä, kun yritin pitää päätä paikallani, kun äiti riuhtoi niin kovaa, että kallo retkahteli siinä puolelta toiselle.  Tukkapöllykin on vähän niin kuin joku huumausaine. Siinä voisi käyttää sitä porttiteoriaa. Kun kerran lapseen on tarttunut, niin ravisteluun on lyhyt matka. Kohta kukaan ei enää erota onko kyseessä rangaistus vai vanhemman oma pikkuruinen aggression purkukanava.

Juuri fyysiset rangaistukset olivat vahvasti vaikuttamassa oman dissosiaatiohäiriöni syntyyn. Joku ihmeen lohkominen niissä tilanteissa syntyi. Kipu oli kova. Suljin silmät. Muistan alkaneeni ajatella kostoa. Kestin kivun, kun ajattelin että halveksivani hiuksiani repivää ihmistä. Minä en näyttänyt vihaani lainkaan, vaan nostin itseni jo pikkulapsena tilanteen yläpuolelle. Kuinka suurta ylemmyyttä ja kuinka silmitöntä halveksuntaa tunsinkaan niissä tilanteissa. Hiuksiani voitte repiä, mutta kunnioitustani ette saa, näin minä sen ajattelin.

Kerran olin kymmenen vuoden iässä saanut tarpeekseni. Istuin ruokapöydässä ja sanoin äidilleni jotain poikkipuolista. Hän napautti sormillaan taas sen vittumaisen luunapin kalloon. Siinä tuli aina sellainen alhainen koiramainen olo. Niimpä enempiä harkitsematta kurkotin käteni ja löin samanlaisen luunapin nänen nuppiinsa. Se kannatti. Äiti sortui lyömään avokämmenellä kasvoihini. Mutta selvisin tilanteesta voittajana. Se oli viimeinen fyysinen kuritus johon jouduin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tajusin vasta mitä kamalaa fyysinen kuritus sai aikaan. En osannut toimia oman lapseni kanssa vastaavassa tilanteessa ja turvauduin samaan keinoon. Kaikkein kamalinta oli, että jotain päässäni naksahti. Päästä kuohahti kamala vihan tunne kuin vuosikymmenten patoutuma olisi purkautunut siihen hetkeen. Järkyttävää. Kostin omalle lapselleni kivun, jonka äitini oli minulle aiheuttanut. Niistä muutamasta hetkestä alkoi taistelu itseni kanssa. Kirjasin vihkoon joka ikisen kerran jolloin tartuin lastani hiuksista. Pyysin joka ikistä kertaa anteeksi lapseltani. Ja sain lopulta tukistusketjun katkeamaan.

Nykyisin en enää käytä rangaistuksia. En minkäänlaisia. Meillä ei onneksi tarvita fyysisiä kurituksia tai arestinurkkaakaan.  Pelkkä tiukkasävyinen puhe näyttää riittävän lapsiin. Silti opin, että minussa on piilotettu puoli, jota itsekin pelkään. Sellainen puoli joka ei jostain syystä tunne mitään. Se kykenee tukistamaan kovakouraisesti omaa lastaan ja on kuin eri ihminen sillä hetkellä. Nyt tajuan sen selkeämmin kuin koskaan.