Pakko kirjoittaa. Nyt on niin yksinäinen olo ja ulkopuolinen tunne. Kotikaupungissani ei ainakaan ole minkäänlaista vertaistukea vanhemmille, joilla on mielenterveysongelmia. Miksikö tarvitaan erikseen tällainen ryhmä nimenomaan vanhemmille??

Vannoin kautta kiven ja kannon...etten koskaan aiheuta lapsilleni samanlaisia traumoja, joita omat vanhempani aiheuttivat minulle. Tässä sitä nyt ollaan.Tahtomattani tulin aiheuttaneeksi kokemuksen´, jossa äidin mielenterveys järkkyy, käytös muuttuu oudoksi ja äiti joutuu lopulta sairaalaan tahtomattaan...moneksi viikoksi.

Koen käsittämättömät määrät tuskaa siksi, etten pystynyt suojelemaan lapsiani tältä kokemukselta. Koen vihaa siitä, että tämän piti tapahtua minulle.....vaikka halusin vain olla hyvä äiti. Mikään muu ei ollut minulle maailmassa niin tärkeää kuin antaa lapsilleni tasapainoinen ja turvallinen lapsuus.

Koen myös syyllisyyttä. Minä olen se, jonka koppa ei pysynyt kasassa. Tulee hetkiä jolloin mietin, että jos olisin tiennyt sairastuvani joskus psykoosiin, olisin harkinnut lapsensaantia tosi tarkkaan. Tämän sairauden aiheuttama tuska on jo itselle vaikea kantaa, mutta vielä vaikeampaa on seurata kuinka aiheutin kärsimystä ympäristölleni.

Kaikkein eniten pelkään aiheuttavani lapsilleni turvattomuuden tunnetta. Pelkään, että he miettivät että sairastunko uudelleen ja joudunko taas sairaalaan. Pelkään, että he kokevat sairastumiseni hylkäämisenä....Voi helvetti. Pelkään että he pelkäävät minua. Sairastumisjaksossani en ollut väkivaltainen, enkä käyttäytynyt mitenkään uhkaavasti, mutta olin epäjohdonmukainen ja sekava. Vähän kuin humalainen.

Pelkään, että he joutuvat kokemaan vuokseni häpeää. Niinkuin minäkin tunsin häpeää siitä, että vanhempani sekoilivat kännissä milloin missäkin julkisesti.

Sitten on ne geenit....Minua satuttaa lukea siitä kuinka kaksisuuntainen mielialahäiriö on perinnöllinen. Vaikka yhtään geenivirhettä ei ole löynyt, johon sairaus pohjautuu....näyttää olevan muodissa kuuluttaa perinnöllisyyttä. Että se nyt sitten pitää olla vielä siellä geeneissäkin??? Eikö se riitä, että kärsin paskan lapsuuden ja paskan nuoruuden....pitääkö mulla olla jotain vikaa vielä geeneissäkin. Pelkään, että tulevaisuudessa joku lapsistani sairastuu ja tadaa...kenen paskageenit ne siellä taas aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä.....???

Toisaalta yritän pitää ajatukseni ruodussa. Lapsillani on kaksi lyhyttä kokemusta siitä, että äiti ei jaksanut enää. Heistä huolehdittiin sinä aikana hyvin. Nyt syön lääkkeitä ja olen tasapainossa. Rakastan, halaan ja kuuntelen. Autan murheissa. En käytä alkoholia.

Voiko kukaan ihminen taata lapsilleen lapsuutta, jossa ei tapahdu yhtään mitään kriisiä???  

Tänään esikoiseni kertoi minulle, että oli miettinyt sitä kun olin sairaalassa....Tietysti kuuntelin häntä. Vakuutin sen jälkeen, että asiat on kunnossa. Syön lääkkeitä jne....Mutta se, että hän ajatteli asiaa aiheutti itselleni ahdistusta. Aloin taas pohtia kuinka olen aiheuttanut lapsilleni turhaa murhetta....

Miksi en vain voisi luottaa siihen, että kaikki menee tästä eteenpäin hyvin? Että maailma tahtoo minulle ja perheelleni hyvää? Että lastenkin tunteet ovat normaaleja ja kuuluvat tähän asiaan?  Että he pääsevät niistä yli??