Ihminen pystyy kahlaamaan kymmeniä vuosia masennuksessa huomaamatta oireistoa. Minulle masennuksesta tuli normaalitila. Olin alle kymmenen vuoden ikäinen, kun pidin itseäni rumana, tyhmänä ja häpesin itseäni valtavasti. Luulin olevani niin huono, etten ansainnut ystäviä. Vanhempieni täytyi huomata nämä oireet, sillä muistan puhuneeni rumuudestani ja tyhmyydestäni. Siitä tosin en kertonut, että koulussakäynti ahdisti ja minua kiusattiin. Luulempa, että masentuneen lapsen oireisto saatetaan kaveripiireissä tulkita itsekkyydeksi, joka johtaa syrjintään.

Jo ennen kouluiässä alkanutta masennusta, minulla huomattiin neuvolan tarkastuksessa ongelmia. Terveydenhoitaja oli ohjannut äitiä viemään minut kasvatusneuvolaan, mutta sinne emme koskaan menneet. Neuvolakortissa luki selkeästi; "Lapsi jätetty liian vähälle huomiolle". Neuvolatarkastus oli ollut pian sen jälkeen, kun isoveli oli ehdottanut minulle (viisivuotiaalle) aikuisten välisiä juttuja. En ymmärtänyt, että voisin kieltäytyä, vaikka tunsin että asiassa oli jotakin pahaa. Jos voisin jotenkin neuvoa vanhempaa, jonka tytär joutuu tällaisen kokemaan, niin kehottaisin puhumaan ja selvittämään asian. Hakemaan lapsille apua.... siis myös sille isommalle lapselle. Ei homma ratkea sillä, että toinen saa selkäsaunan ja toista epäillään valehtelijaksi. Opin siis jo reilun metrin mittaisena, että kaikki ongelmat on syytä lakaista maton alle ja esittää että hyvinhän tässä menee.

Muistan kuinka joka ilta itkin itseni salaa uneen ja mietin kuinka kukaan ei minua rakasta. Silloin olin vielä jotenkin kosketuksessa tunteisiini, mutta sitten alkoivat vanhempien alkoholiongelmat. Minua tarvittiin huolehtimaan sisaruksistani vanhempien katoamisreissujen ajaksi. Kannattelin pienillä hartioillani koko perhesysteemiä. Soittelin baareihin, jos vanhemmat olivat useamman päivän kadoksissa. Kävin kaupassa, siivosin ja tein ruokaa. Ja lohdutin sisaruksia. Koitin olla niin hyvä äiti, kuin nyt yksitoistavuotias kykenee. Omat tunteeni vain alkoivat kummasti kadota. Minulle kasvoi tunne, että olen ikäisekseni vahva ja kypsä, vaikka harhaahan se vain oli. Olin ainostaan pakotettu ottamaan vastuun. 

Muistan kuinka yöllä heräsin huutoihin ja kuljin yläkertaan. Isä hakkasi äitiä. Seisoin siinä parin metrin päässä, mutten tuntenut mitään. Olin liukunut pois jo aikaa sitten. 

Yläasteella asiat olivat siinä pisteessä, että joskus lintsasin koulusta ja nukuin jossain lumihangessa ne päivät. Itsemurhaa suunnittelin jatkuvasti. Koulussa kerroin kyllä vanhempieni alkoholismista terveydenhoitajalle ja opettajalle. Ihmettelen tosiaan, miksei kukaan puuttunut asioihin? Kukaan ei kertonut minulle, että lapsen ei kuulu suunnitella itsaria päivittäin eikä vanhempien kuulu hakata toisiaan ja juoda joka viikonloppu aivojaan pellolle. Kun ala-asteikäisenä hain vanhempia baarista kotiin, niin miksikäs baarin työntekijä ei soittanut sossuun?

Jossain vaiheessa aloin nukkua valtavia aikoja päivisin. Olin vain tolkuttoman väsynyt. Opintoihin en pystynyt koskaan kunnolla keskittymään, mutta jotenkin läpäisin silti kokeet aina keskitasoisesti. Aikuisikään mennessä olin jo ehtinyt tottua depressio-oireistoon. Sitäpaitsi masennus on ovela. Se osaa naamioitua päänsäryksi, väsymykseksi, nivelkivuiksi ja krampeiksi. Nyt oikeastaan vasta kykenen myöntämään, että olen ollut koko elämäni masentunut, enkä oikeastaan muusta elämästä tiedäkään. On minulla toki hyviä aikojakin takana, mutten koskaan ole pystynyt elämästäni täysipainoisesti nauttimaan. Tuntuu, että joku paha on kasvanut minuun kiinni.

Tänään olen menossa lääkäriin. Siellä selvitetään, että mitä lääkettä tarvitsisin. Toivon, että tämä lääkärikäynti muuttaisi asioita parempaan ratkaisevasti. Onhan noita kertoja takana, mutten koskaan ole tainnut kertoa psykiatrilleni, että tämä masennus on ollut melkein kolmenkymmenen vuoden kakku.