Haaveenani olisi joskus kirjoittaa kirja. Aloitin tänään kirjoittamaan ja ajattelin liittää tähän aloittamani kappaleen. Toisaalta lieneekö tekstini niin laadukasta, että sille koskaan löytyisi kustantajaa. Ja mihin sitä oikeastaan tarvitsenkaan...onhan minulla jo tämä kanava.

 

                                          Maaemon laulu

 

 

Oli elokuinen kuulas aamu. Hyvästelin harjun rinteellä katselevan talovanhukseni. Kävelin lehtikuusten reunustamaa vanhaa kärritietä pitkin ja metsä huokaili jo syksyisen haikeana. Se kai suri jo muuttolintujen lähtöä. Jokivarren viimeiset kukat tuoksuivat huumaavina ja niissä vierailevat kimalaiset olivat saaneet selkäänsä siitepölystä hopeaisen raidan. Kapean mutkittelevan joen yli pääsi vain vanhaa puusiltaa pitkin. Se muistutti päivä päivältä enemmän sitä vanhaa siltaa suojelusenkelitaulusta.

           Vanha kärritie johti lopulta nittyjen ja peltojen reunustamalle hiekkatielle. Naapurin lehmät tervehtivät minua kaukaa niityn toiselta puolen. Tänään niiden äänessä oli jotenkin erilainen sointi…

            Sudenkorennot leikkivät ilmassa lentäen kahdeksikkoa.  Olin aikaisemmin pelännyt korentoja, mutta nyt pelko oli tiessään. Kaunis neidonkorento laskeutui eteeni. Laskeuduin polvieni varaan hiekkatielle.  Katsoimme korennon kanssa hiljaa toisiamme silmiin. Tuuli siirsi sillä hetkellä pilvet pois auringon edestä. Kylvimme auringon valossa.

             Nousin ylös ja jätin korennon jatkamaan lentonäytöstään. Käännyin hiekkatieltä oikealle. Tällä tiellä en ollut vielä koskaan aikaisemmin käynyt. Se oli jo hieman ruohottunut vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään. Kypsä vilja lainehti tuulessa tiputellen aamukastettaan janoiselle maalle. Tien vasenta laitaa reunusti vanha sekametsä. Metsän syleilyyn oli jääkaudelta unohtunut pieni pirunpelto. Istahdin yhdelle kivistä. Silloin kuulin ensi kertaa elämässäni maaemon kehtolaulun.  Laulu oli sanatonta hyräilyä, mutta se voitti kauneudellaan ja salaperäisyydellään kaikki ihmisäänet maailmassa. Ja minä kuuntelin tuota ääntä yksin hiljaisuudessa. Laulun loputtua nostin maasta vanhan kepin kuin puusauvan. Irrotin siitä pahkan ja iskin sen pystyyn kivenkoloon.

 

 

        Yllä kuvaamani tilanne tapahtui minulle viime syksynä. Olin vajota tuon tapahtuman jälkeen taas psykoosiin. Ensin minut valtasi siis taianomaiset positiiviset oireet ja lopulta vanhat traumat nousivat pintaan ja olivat hajottaa minut palasiksi jälleen. Sain kuitenkin lopulta sairaalareissun estettyä muutaman sekoilupäivän jälkeen. En tiedä johtuiko oireiden haltuunotto pois jättämäni antipsykoottilääkkeen palauttamisesta vain luonnollisesta järkiintulosta. Annostukseni oli kuitenkin vain murto-osa siitä millainen lääkearsenaali potilaisiin pumpataan sairaalassa. Ymmärrän kyllä, että ihmisiltä on saatava taju taskuun, jotta olisivat helppohoitoisia. Toisaalta psykoosin nopea poislääkitseminen ei ratkaise ihmisen perimmäisiä ongelmia eikä psykoosin syitä.

            Psykoosi on aina kantajansa näköinen ja syventymällä psykoosin tuottamaan aineistoon saataisiin mahdollisesti estettyä seuraavat sairastumiskerrat. Nykyinen hoitojärjestelmämme pitää psykoottisen ihmisen puheita irrationaalisena houreiluna, vaikka itse olen paranemisprosessissani jäljittänyt kaikella olevan yhteyden traumaattisiin lapsuuden kokemuksiini. Psykoosi oli omalla kohdallani järkyttävien traumojen väkivaltainen ulostulo ja läpieläminen.

              Entä mitä ovat positiiviset oireet? Miksi ihminen kokee haltiotiloja ja kauniita asioita. Ahdistunut ihminen alkaa tuottamaan itselleen kaipaamaansa rakkauden ja hellyyden kokemusta. En muista äitini koskaan pitäneen minua sylissä tai laulaneen minulle kehtolaulua. Kaipasin tätä kokemusta niin paljon, että nerokas psyykeni päätti lahjoittaa sen minulle.

                 Miksi kokemukset eivät voisi jäädä näihin positiivisiin oireisiin?  Miksi ne eivät pysähdy niihin? Totuus on, että joillakin ihmisillä ne todella pysähtyvät ja nämä ihmiset eivät välttämättä näy mielenterveystilastoissa. He selittävät tapaukset yliluonnollisina tapahtumina tai henkien kohtaamisina.

                Väitän, että psykoosin sairastaneet ihmiset ovat rohkeita ja vahvoja ihmisiä. Psykoosi on matka läpi helvettien, josta ei välttämättä ole enää koskaan paluuta.  Miksi siis lähteä tuolle pelottavalla matkalle?  Psykoosissa on kysymys myös valinnasta. Kun kipu kasvaa sietämättömän suureksi on sota ainut vaihtoehto.

                Kirjassani haluan kuvata psykoosini alkulähteen ja inhimillisyyden. Haluan pureutua syihin ja seurauksiin. Haluan auttaa sairastuneita, läheisiä ja mielenterveysalan ammattilaisia  ymmärtämään tätä tuskallista sairautta.