Kai me kaikki ihmislapset ollaan rikki jollain tasolla. Mutta mitä tehdä, kun ehjää kohtaa ei tunnu löytyvän enää mistään? Koetin aina kovasti ansaita paikkani tässä yhteiskunnassa, mutta minut oli jo lapsena imetty kuiviin. Jos aikanaan rakkaustankki ei tullut täyteen, niin mistä tankista voit aikuisena itseäsi ladata? Päässä vain soi äidin sanat."Susta ei ikinä tule mitään." Silloin alakoululaisena se herätti vielä näyttämishalua, mutta myöhemmin tajusin, että se alkoi vain syömään minua sisältäpäin. Minua ei koskaan ohjannut ilo vaan pelkkä näyttämisen halu. Jaksoin viedä loppuun vain lukion, jonka jälkeen kasvavat mielenterveysongelmat alkoivat ottaa vallan. Mutten minä hevillä luovuttanut.....Lasteni koliikit kahlasin läöpi saamatta apua edes omalta mieheltäni. Pompin useita kertoja yössä ylös sängystä monen vuoden ajan. Sitten kaikki vain alkoi romahdella päälle......Löysin itseni itkemästä sängystä. Keho oli palanut loppuun. 

Kun olin lapsi, vanhempani riitelivät usein meidän lasten kuullen. Äiti uhkaili avioerolla isää. Sitten hän repi minut....yhdeksänvuotiaan tilanteisiin mukaan. Minulla piti olla asiaan mielipide. Minun piti olla riitatuomari ja terapeutti. Yritin kovasti sanoa jotain sellaista, ettei kumpikaan loukkaantuisi. Halusin todella ratkaista heidän ongelmansa ja silloin luulin että pystyisin siihen.

Aikuisena aloin jostain syystä hakeutua tilanteisiin, joissa sama tilanne lapsuudesta toistui. Jos ystäväpariskunnilla oli riitoja, aloin analysoida tilanteita....toimimaan terapeuttina. Tilanteet päättyivät kuitenkin aina niin, että avioero pareille tuli joka tapauksessa. Tosin se, että sotkeuduin tilanteisiin aiheutti sen, että lopuksi minun sanojani vääristeltiin ja käytettiin aseina toista osapuolta vastaan. Jokin sairas toistamispakko ajoi minut samoihin tilanteisiin missä lapsena olin ollut ja niissä satutin itseäni lisää. Jos voisin yhtään neuvoa itseäni, niin kehottaisin olemaan kommeintoimatta parisuhderiitoja millään tavalla. Ne nimittäin aina edestään löytää.

Ihmettelen tosiaan sitä, että äitini julisti minut jo lapsena luuseriksi, mutta toisaalta käytti minua häikäilemättömästi hyväkseen ja vieläpä hylkäsi toistuvasti. Olin ilmainen pikku lapsenvahti ryyppyreissujen ajaksi, parisuhdeterapeutti, syntipukki, läpsimisen ja repimisen kohde ja hoitelin vielä äidin velka-asioitakin. Kaikki tämä onnistui kymmenvuotiaalta. Silloin kykenin vaikka mihin, mutta nyt olen ihan romuna.

Mietin joskus vaivaako äitiäni narsistinen persoonallisuushäiriö. Samalla kuitenkin hukkaan ajatuksen sinne mistä se tulikin. En kovasti arvosta ihmisten leimaamista narsisteiksi.

Jonkinlainen koulutus vanhemmuuteen pitäisi nyky-yhteiskunnassa järjestää pakollisena tuleville vanhemmille. Onhan meillä varaa satsata armeijaankin ja aseisiin....Meillä on varaa maksella linnajuhlia ja kansanedustajien palkkoja. Miksei meillä ole varaa satsata lapsiin.....tulevaan yhteiskunatamme selkärankaan? Äidit ja isät saavat edelleenkin pilata ihmistaimet salassa kodeissaan kenenkään liiemmin puuttumatta vaikkapa henkiseen väkivaltaan lapsia kohtaan.

Joo...joo. Vanhemmat väsyvät ja saattavat sanoa asioita joita eivät tarkoita. Joku on kuitenkin pielessä, jos haukkuminén  on toistuvaa. Sitäpaitsi...itse odotin aina vanhemmiltani yhtä ainoaa sanaa, jota ei koskaan tullut....ANTEEKSI. Lapsilta voi ja pitää pyytää anteeksi...Hehän ovat ihmisiä herranjestas. Ja mistä ihmeen syvältä ihmismielen sopukoista nousee halu rankaista pikkulapsia...tukkapölly,...jne. Lapsi tietää tehneensä väärin, kun hänelle se vakavana kerrotaan. On keskiaikameininkiä käyttää rankaisuja lasten kasvatuksessa. Eihän ystäväsikään laita sinua arestirapulle tai tukista, jos olet tehnyt jotain hölmöä, vai kuinka? Antaako pomo takahuoneessa sinulle piiskaa, kun olet sössinyt työssäsi?

Nyt joku voi sitten alkaa ajatella, että helppohan minun on sanoa....no todellakin on. Itse en ole käyttänyt vuosikausiin mitään rankaisua...en siis edes arestirappua. Lopetin arestirapun käytön, kun huomasin että se tuntui lapsista rankalle ikäänkuin jollekin häpeäpaalulle. Tein silloin aikanaan mallin mukaan. Lapsi ns.joutui miettimään tekoaan ja selitin mitä hän oli tehnyt väärin ja plaa plaa....Sitten huomasin, että väärinteon voi kertoa sanoin ilman tätä pakottamista johonkin tiettyyn paikkaan. Tärkeintä on opettaa mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä...kaikki muu sälä voidaan jättää pois. Ja anteeksipyynnön lapsi oppii parhaiten vanhemmas esimerkistä.

Olisikohan meidän jo aika vapauttaa lapset kantamasta omia taakkojamme?