Isoisäni aloitti jatkosodassa vapaaehtoisena 17-vuoden iässä. Hän oli kova hiihtäjä ja tottunut metsällä kävijä. Sellainen kunnon maatilan poika, joka ei pimeää ja petoja pelännyt. Uskon, että isoisä lähti sotaan pitkälti myös suuren kotiseuturakkauden vuoksi. Karjala kuitenkin menetettiin, mutta haavat seurasivat pitkälle....ehkä pidemmälle kuin Karjalan poika osasi odottaa....Karjalan poika Vuoksen varrelta....

Isoisä oli kaukopartiomies. Kaukopartiomiehelle pelko ei ollut vaihtoehto. Pelko piti pystyä eliminoimaan. Isoisä alkoi käyttää siihen ihmismielen äärimmilleen vietyä muotoa....dissosiaatiota. Dissosiaatiossa jokin psyykkinen toiminto erotetaan muista...ihminen voi ikäänkuin liukua pois itsestään.

Vuosia myöhemmin omassa kodissaan isoisä nousi ylös sängystä keskellä yötä. Hän juoksi ja huusi. Pommitusta. Hän oli todellakin täysin hereillä, mutta aivan eri maailmassa. Pikkuhiljaa hän palaili takaisin nykyhetkeen. Lääkäriin ei menty. Asioista vaijettiin laajalti yhteiskunnallisestikin. Nämä miehet jäivät yksin. Mutta asioilla on kauaskantoiset vaikutukset.....

Se miten isoisä näyttäytyi minulle ihmisenä on eri kuva kuin millaisena hän näyttäytyi omille lapsilleen. Isänä hän oli ankara ja tunnekylmä. Hän käytti armotonta ja kovaa ruumiillista kuritusta. Hänen ärsytyskynnyksensä oli todella matala. Ja hän oli todella vaativa.

Minä opin tuntemaan hänet ihmisenä, joka oli niin herkkä, että yritti tästä syystä säilyttää muihin etäisyyden. Kun katsoimme valokuvia Karjalasta, hän vain itki itkemistään. Lisäksi hän kantoi aina huolta asioista ja koetti pitää langat käsissään.

Luin vastikään ituradan solujen epigeneettisistä muutoksista. Näillä tarkoitetaan eräänlaista solujen toiminnan säätelyn tilojen muutosta. Hieman vaikeaa??? Puhutaan vaikkapa solun muistista, vaikken tiedä onko se tieteellisesti täysin oikea termi. Vasta viime aikoina on tehty tutkimuksi, jotka siis viittaavat siihen, että voimme siirtää seuraavalle sukupolvelle myös ns.hankittuja ominaisuuksia. Enkä tarkoita tällä sitä, että traumat siirtyvät ainostaan ympäristön ja yksilön välisessä vuorovaikutuksessa, vaan sitä että reaktiotapamme tietynlaisiin ulkoisiin tekijöihin siirtyy myös perinnöllisinä solujen toiminnan muutoksina. Eli konkreettisella tasolla isoisän sotatraumat näkyvät itseasiassa minussakin myös solutasolla.

Luulen, että luonto on tarkoittanut tämän suojelumekanismiksi. Se minkä yksilö kokee siirtyy informaationa seuraavalle sukupolvelle, vaikka tämä nuoremman polven yksilö kasvaisi erilaisessa ympäristössä. Tällöin tämän nuoremman polven yksilön taipumus reagoida psyykkisesti tietyllä tavalla vaikeassa tilanteessa, ei niinkään ole geneettisesti suoraan perinnöllinen, vaan se on reaktiotaipumus, joka aktivoituu tarvittaessa. Se on voinut auttaa vanhemman polven yksilöä vaikean tilanteen yli. Tästä syystä psyykkisiä sairauksia voitaisiin alkaa mielestäni tutkia enemmän psykologisina ilmiöinä ja reaktiotapoina kuin pelkästään biologisina sairauksina. Tästä syystä monien psykiatristen sairauksien syytä ei vieläkään tarkalleen tiedetä. Ne kun eivät olekaan suoraan perinnöllisiä. Esimerkiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä tutkittaessa samoja geenimuutoksia löytyy sekä terveiltä että sairailta, eikä näin ollen perinnöllisyyttä ole voitu suoraan näyttää toteen. Nykyisin mielialahäiriö kuitenkin lääkäripiireissä mielletään biologisena sairautena ja lääkäreillä on tapana esittää se vahvasti perinnöllisenä sairautena.

Itseäni tämä solun muisti kiehtoo, koska tunnen tällöin, että esimerkiksi lasteni tilanne perinnöllisyyttä ajatellen on huomattavasti paremmalla tolalla. Jos kykenen antamaan lapsilleni turvallisen kasvuympäristö ilman alkoholismia, kotiväkivaltaa ja muita ongelmia, todennäköisyys heidän sairastumiseensa jää hyvin pieneksi.

Kärsin itse samasta häiriöstä kuin isoisäni. Poikkeuksena tietysti, että omani on voimakkaampi ja johtanut psykiatriseen hoitoon. Psykiatrini sanoikin osuvasti dissosiaatiohäiriötä ja psykoosia ei oikeastaan voi erottaa toisistaan. Ne näyttävät ulospäin samalle. Ehkä oireideni voimakkuus johtuu siitä, että jouduin aloittaamaan tunteideni eriyttämisen pikkutyttönä. Miksi näin ei sitten käynyt sisaruksilleni? Tässä taas on käytettävä vastauksena minulle luonteenomaista taipumusta voimakkaaseen eläytymiseen. Kun vaikea paikka tuli eteen, kuvittelin itseni taivaalla lentäväksi linnuksi ja ajelehdin tilanteesta näin pois. Lopulta tilanne ei enää vaatinut mielikuvitusta avukseen, vaan kun silmissäni näin kotiväkivaltaa, olin täysin sulkenut tunnemaailman pois pelistä. Tämä oli siis pienen kaukopartiotytön oma sota. Älä tunne. Älä luota. Älä puhu.

Edelleenkin nimenomaan pelon tunne on minulle kaikista vaikein tunnistaa. Tästä syystä kahta sairastumisjaksoani on leimannut nimenomaan hysteerinen pelko. Tämä pelko on purkautunut psykooseissani monissa eri muodoissaan. Kaikki se piilotettu ja sisään sullottu pelko vaati ulostuloreittiä....

Pahin pelkoni on aina ollut mielen sairastumisen pelko. Pelkoni johtuin siitä, että jouduin lapsena lukemaan mielisairaalassa olevan ihmisen postia. Yritin lapsena löytää oudoista kirjeistä jotain järjen hiventä....toivon pilkahdusta. Sitä niissä ei ollut. Sain myös lahjoja tältä sairaalta ihmiseltä. Ne eivät olleet sellaisia lahjoja, joita pieni tyttö toivoo...Ne olivat sotkettua raamattuja, varastettuja ja likaisia esineitä, peloittavia verenpunaiseksi tahrittuja "taideteoksia". Nämä postit pelottivat minua kamalasti, ymmärrän sen nyt....Silloin koin outoa ahdistusta ja pala nousi kurkkuun...mutten ymmärtänyt sitä peloksi ja suruksi.

Viimeksi ollessani sairaalassa tunsin lohdutonta koti-ikävää. Lisäksi olin valtavan peloissani...niin jälleen kerran...vaikka tunne näyttäytyi minulle ensin vihana. Olin peloissani, koska minulta oli jo toisen kerran riistetty itsemääräämisoikeus ja vapaus. Olin sisällä laitoksessa, jossa vaikutusmahdollisuuksia ei ollut lainkaan. Ainut viihdyke oli aulan televisio. Olin täysin toisten ...minulle vieraiden ihmisten armoilla. Ihmisten, jotka tulkitsivat kaikkea sanomaani ja tekemääni omista lähtökohdistaan käsin. Pelkäsin, etten pääse koskaan enää kotiin. En näe jouluja ja lasteni syntymäpäiviä.

Sitten karkasin. Oli tyttäreni syntymäpäiväjuhlat. Tiesin sen. Olin vahvassa lääkityksessä, mutta halusin vain nähdä tyttäreni ja mennä kotiin. En välittänyt vaikka kuolisin matkalla, koska näin sairaalan pahempana paikkana kuin kuoleman. Näin mahdollisuuden nähdä lapseni tärkeämpänä kuin mahdollisuuden paleltua. Olin kesävaatteissa. Ulkona oli jo pakkasta. Harhailin metsässä tunteja, koska en halunnut että minut löydetään. Aloin olla aika kohmeessa ja ajattelin silloin isoisää ja sotaa. Join jäähileiden sekaista vettä ojista. Välillä mietin käpertyisinkö jo puun juurelle nukkumaan. Sitten minut löysi eräs koira ja metsämies. Pääsin käymään kotona, mutta mieheni toimitti minut takaisin hoitoon.

Paranemiseni lähti tästä metsäkokemuksesta. Vaikka koin matkallani kuoleman pelkoakin...vapauden tunne oli minulle paljon tärkeämpi. Ymmärrän nyt isoisääkin. Hän kuoli laitoksessa, mutta pyysi viimeiseen asti päästä kotiin kuolemaan. Isoisäkin pelkäsi. Laitoshoito ei ole inhimillistä vaikka asiaa käänneittäisiin miten hyvänsä. Se on aina vapauden riistoa. Ehkä se on välttämättömyys, mutta vaupautta se ei ole.